Vanha vaimo tuli hänen mentyään luukun ääreen ja sanoi:
— Se oli minun tyttäreni tytär, oikein kaunismuotoinen lapsi. Ja niin hyvä, niin kovasti hyvä, kyllähän herra sen huomasi. Hän käy aina silloin tällöin minua katsomassa ja tuo jotain hyvää syötäväkseni.
Vähän ajan päästä akka tuli Paulin luo ja ruokki häntä keitoksella, jota Justiina oli tuonut.
— On sitä sentään kovin surkea katsella, kun noin komea mies makaa kädet sidottuina, sanoi vaimo Paulille. Tekeehän tuollainen mies aina käsillään kaikenlaista hyvää.
— Päästäkää ne auki, sanoi Paul, koska niin säälitte minua.
— Kyllähän minä päästäisin, ellen tietäisi siitä tulevan minulle yhtä ja toista pahaa.
Noustessaan portaita ylös hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:
— Odotetaanhan, eiköhän tässä vielä jotain keinoa ilmesty.
Paulin sydän oikein sävähti tätä kuullessaan. Hän aikoi jotain kysyä, kun samassa kuului ovi käyvän, ja äänestä tunsi Paul vangitsijoittensa tulleen huoneeseen.
— Onko hän tallella? kysyi tumman miehen ääni.