Ilta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan syöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten, toivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän edessään.
Jokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut ohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin kiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.
Jää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan kuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut kirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä tuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
He olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta häämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen. Hänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista ääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan oli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa matkaa.
Samuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia lähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli hänelle outo.
Tulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä tavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä lähenevää rekeä.
Äkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan sivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.
Reki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän tämän huomion teki.
— Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee pahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!
Jokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti huimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille oli suotu.