Takaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä jälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri kun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle ja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa jäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään eteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.
Konrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi iskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka osuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään, ollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.
Samuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella maaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä molemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies, jonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt herraansa ja sanonut:
— Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se on sopiva rangaistus hänelle.
Maaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa vauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain, miten Didrik pilkallisesti huusi:
— Kutsu nyt pahathenget lämmittelemään itseäsi, muuten jäädyt jäälle!
Ja reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen katseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea sana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti nauruun ja huusi niin, että kuului kauas:
— Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut, että takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin välillä tuli yhä suuremmaksi.
Katseltuaan tätä jonkun aikaa hän alkoi silmäillä ympärilleen ja sanoi:
— Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla jäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen maailmaan lämmittelemään.