— Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille Jokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes toisin määrään.
Jokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään itseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten kuljetettavaksi.
Hänen mentyään kääntyi kreivi nuoren kuninkaan puoleen sanoen:
— Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla. Kruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten kohtaloita.
Nuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin, vaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli kadonnut.
— Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä kumartaessa hänelle, ovea kohden.
Ovi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet sotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri kun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka eräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan seisoessa hänen kummallakin puolellaan.
Nuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman askeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan siirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia sotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän laski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:
— Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim Frese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana aikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja sanoi:
— Älä suotta nouse! Puhelkaamme kaikessa rauhassa.