Kuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti hänen katseensa ja sanoi:
— Sinä et ole syyllinen!
Niin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin yksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.
— Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut itseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja, jatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen jotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin itseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.
Syvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja suuteli hänen kättään.
— Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori kuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.
Hän löi kädellään Jokkimia olalle ja sanoi:
— Etkö jo nouse siitä!
Ilon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen rahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle kuninkaasta.
— Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit seikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä mukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle niistä lisää.