Kun Jokkim arkaili, sanoi hän hieman suuttuneena:
— Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin aikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla kuningas.
Hän hyppäsi Jokkimin polvelle istumaan ja sanoi:
— Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja helppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan, unohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun kuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli tavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen ikäisensä.
— Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta.
Semmoinen minäkin tahtoisin olla.
Kun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas hänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Nyt minun täytyy jo mennä, ennenkuin äiti lähettää noutamaan.
Astuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan paikoilleen Jokkimin viereen.
— Mitä te molemmat roikaleet siinä teette? kysyi kuningas.
— Vartioimme kreivin käskyn mukaan, sanoi toinen sotilas.