— Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese, enkö silloin menettelisi samoin!
Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle, jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.
Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,
Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.
Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui muutaman askeleen häntä kohden.
— Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä
anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.
Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.
Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.
— Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.
Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä pidätti häntä ja lausui:
— Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa, jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!
Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi, että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan, että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki, auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen käteensä sanon: