Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä ihmetellen yhteen ja lausui:
— Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.
Paul nauroi ja sanoi:
— Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.
— Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.
— No mistä?
— Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure. Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.
Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen pakolaiset kiinni.
Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken toimeenpanemiseen.
— Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.
Kokonaista seitsemän henkeä.