Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino, jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.
Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:
— Nytpähän rutto taas pääsi irti!
Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon, ja lisäsi riemuissaan:
— Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!
Hän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:
— Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme. Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.
Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa ratsujoukkoa vastaan.
— Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.
— Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka joukon etunenässä ratsasti.