— Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä, jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!
Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät samassa silmänräpäyksessä.
— Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä äänellä.
Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata, varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria. Rutto oli siis pelottava kummitus.
Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:
— Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani, appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin laihassa ruumiissa iskisi.
Tuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.
— Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla! Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos tässä koko joukko satumme kuolemaan.
Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori
Vassenius vielä näytti epäröivän.
— Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?