Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet
Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.
Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen
päivä.
Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa
Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.
Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.
Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt. Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.
Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:
— Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua, eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena, mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun suhteeni tottua.
Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.
Sitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.
Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon ihmeellistä kauneutta.