Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:
— Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?
— Kuinka minä sitä katuisin?
Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan, puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.
Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja puheli hiljaa itsekseen:
— Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut, kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta, toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas, hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan, ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.
Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi Barbara:
— Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa kävellessäni — olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha — sanoin äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta, kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa, jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.
— Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.
— Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä kiusaa.