Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa Katarinaansa.
— Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi
Barbara Jokkimille.
Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona, Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja huudahti:
— Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo tänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?
Jokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui senvuoksi:
— Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.
— Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.
— Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.
— Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.
Hetkisen kuluttua hän pystyi kysymään: