— Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät askeleensa, hän saapuu portaita ylös.
Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.
Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata, vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:
— Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan asessori Vasseniuksen?
— Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että, mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta, vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä, ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.
— Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.
— Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut, että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää, mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä kuin hänkin.
— No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan tullut, sanoi Bartold.
— Kuinka niin? kysyi Katarina.
— Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.