Kaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen tavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään ollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia niitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.
Samuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli oikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan tungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.
Nuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori
Vasseniuksen saapumista.
Napukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja riemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja aivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli hänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon ja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa, joiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin tulliportin kautta.
Kaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin taloon ja huusi täyttä suuta:
— Nyt turkulaiset ovat tulleet ja ajaneet linnan portista sisään!
Katarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään. Talo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli oikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin arvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava pitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.
Yhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille ja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä suurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita hän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa lisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa hopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi kuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.
Iltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä hameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu ja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla hopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä lukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi kupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan permannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja tuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku arvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä tuiman toitotuksen.
Pian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin pormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja varakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä erinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori oli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä voitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.