Vihdoin koitti tuo jännityksellä odotettu hetki.
Kun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan poikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt vanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König, syntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.
Pyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten ilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja maaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.
— Täällähän on pidot, sanoi Vassenius, tulen siis sopimattomaan aikaan.
— Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi Katarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki kaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.
Hän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen vihamielisen kantansa.
Kun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin kuultavaksi, lausui hän:
— Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo näistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.
Hän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa. Hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun oli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.
— Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat tiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien kuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin tytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin totisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy päästä!