— On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä päivänä oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa heitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he saisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä vain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet antanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin palkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee. Turussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita, jommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.
— Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä seuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.
— Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu, sanoi maaherra.
Hän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka vuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.
Tämä oli jo Katarinan mielestä liikaa.
— Pois minun talostani! huusi hän ja pui nyrkkiä sotilaille.
Nämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen taaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:
— Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen virkamiestä!
Katarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen ruumiinsa takaosaan.
— Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!
Onko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!