Maaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä tämän kiukku nousi korkeimmilleen.
— Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että läjähtää! huusi hän.
— Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä varten, kuului samalla ovensuusta.
Samuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän paljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti arveluttavalta.
Naiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä riitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti. Hän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:
— Millä oikeudella sekaannutte perheasioihin?
— Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä oikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut lain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.
Huoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat yhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet hyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.
Katarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien asetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja jykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa hän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä pahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi toiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta hän ei päässytkään.
Paul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä estämässä.