Paulin ääni oli niin vakuuttava, että Katarina hetkiseksi tyyntyi.
— Ja mikä on tuo nuija?
— Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja asessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada herttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.
— Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan tässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?
— He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul Moij. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut käsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja vei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra on kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta asessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu turmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä hyväksenne.
— Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten houkuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos oikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen. Odotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan voima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.
Paul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti rivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa hän astui vierashuoneeseen.
Edellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla oli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja uhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja molemmat hänen veljensä.
Nähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun, mutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista itsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän ystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki konnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.
Vangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina astui sisään.