— Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia? huusi hän.
Vassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä hänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo Katarina:
— Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka eivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta ihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti tekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko sinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen, mitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta otetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin että istuinpaikoissasi tunnet.
Tästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon, että Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli varma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut kuulla:
— Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien näiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä, että koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla, että vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää tavallisen ihon väristä.
— Tämä syytös on väärä, sanoi asessori.
— Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet usko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret päästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta kaikesta.
— Vannotte sen?
— Vannon.
— Kaiken pyhän nimessä?