— Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.
Kaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!
Kaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka nämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi sotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori heitä jäämään ja sanoi:
— Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet liian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita sillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän järkevästi voida tästä asiasta keskustella.
Sotilaat katsoivat ymmällään maaherraan.
Kun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän silmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he väistyivät epäröiden vangittujen luota.
Asessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian kuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet hämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle hiljaa:
— Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi turmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat tänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille tilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.
Asessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka lähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon joutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän oli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, niin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:
— Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä, niin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.
Hän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja poikansa keralla seurasi häntä.