Tämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin hämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.
Bartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei voinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille, koska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki entiset määräyksensä.
Hämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja puhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja nyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.
Äkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän kääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:
— Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa pelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone tärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin. Tänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin kihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää, pojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän talon palkit keikkua kestävät.
Tanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin hyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti aivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään tahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi kädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan kohdalta ja jatkoi hyppyään.
Kesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti käsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun tanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä ja maljoja.
— Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää, sanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen se tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin käsittelen, ettei hän ainakaan kahteen viikkoon istumaan kykene.
Ensimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani sen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen, ja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.
Muista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux. Kun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa puoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan vanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi hänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi nyyhkyttävällä äänellä: