Konrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas, tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen, sillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet, kysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle, joka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden jälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli neljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen suosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään Gyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut huomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin miehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt nuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin presidentiksi.
Linnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa oli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin kuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt täydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka kaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi kuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.
Ja nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut rakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää sen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin suuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja viitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:
— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt?
— Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul oli neuvonut häntä sanomaan.
— En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän sivistynyt ja hieno mies.
— Hän onkin tämän kaupungin hienoin herra.
— Ja hän on minuun rakastunut? Niinkö sanot?
— Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka lapsellisen juhlallisesti.
— Hänkö sillä tavoin on käskenyt sinua sanomaan minulle?