Asiansa onnellisesti toimitettuaan läksi Napukka livistämään Paulin luo.

Päästyään Paulin huoneen ovelle ja avattuaan sen hän huusi:

— No, nyt on teeri ansassa, ei muuta kuin menee ja ottaa kiinni!

Samassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia, vaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä laitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.

— Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja kun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!

— Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan, että tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.

— Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul vilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen suostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.

— Yksilahkeisenako te sinne menettekin? sanoi Napukka.

— Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva luo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä kaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan minulle kaikki ovet, siitä olen varma.

Hän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina kauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.