— Etkö sinä Martta, enää minua tunnekaan?
— En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä pitkään katsoen Pauliin.
Mutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi hiljaa:
— Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä osoittavaa liikettä.
Viimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan Martta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut tätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle suuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.
Tämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä mitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin syleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja sanoi suloisesti:
— Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä sukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.
Herrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta menneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan katsoen ällistyneenä Pauliin:
— Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut kaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei kukaan minua tunne.
Jo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen iloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja hillittömästi.