— Mikä seikkailu, sanoi hän, mikä seikkailu!
Kun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti
Paul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle.
Tämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.
— Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan ihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita teihin.
— Hullaantuneita, sitä ei voi sentään sanoa, väitti Paul.
— Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin torvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha kuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö, mitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?
— En tiedä.
— Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu muiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin sitä vuorostani. Ja minä osasin heti!
— Te olette suloinen, suorastaan suloinen! sanoi Paul.
— Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin sanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain valtiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään. Eilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja rauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan vaarallinen vihollinen.
— Hänellä on siis vihollisia? kysyi Paul viattomasti.