Kiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan vei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta meni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen, jonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän oli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä aikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen hameensa taskuun.
Maaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat aivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi pakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken tulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka hän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.
Hetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui palaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.
Ero oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan, ja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.
— Jumalan kiitos! sanoi Martta itsekseen, kun ovi sulkeutui Paulin jälkeen.
— Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle,
joka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain.
Kun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren
Fresen.
Kun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän siinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin entinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen kaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.
Paulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan, ja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul nousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut hänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.
— Mitä tämä on, mitä tämä on? höpisi ukko.
— Se on nainen, se on nainen! huusi kellonsoittaja.