Napukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan Saksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi ihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa, minne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä ihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota papukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt rahan edestä, oli ansainnut suuret summat.
— Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan edestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli syntynyt ihmeellinen tuuma.
— Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä tämän maan eläimiin.
— Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja ihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.
— Millä tavoin?
— Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään. Eiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi kissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?
— Totta totisesti tulisikin.
— Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja pyrstön.
Napukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta juoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja Samuel istuivat tuumimassa.
— Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka hengästyneenä.