— Mene sitten sukkelaan ja hae kollisi pois! Napukka livahti käytävään.
Päästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon, joka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen välistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi piankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta poika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein hän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli tammiovelle.
Hän tutki ovea. Se oli lukossa.
— Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella puolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja mellakka.
Hän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen viipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän kaupunginpuoleiseen päähän.
— Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään sotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren oven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut tätä elukkaa hakea.
— Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani, sanoi sotilas.
— Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen silmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan illalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että on aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.
Maiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän läksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.
Hän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille, mihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa heräsi hänessä uusi ajatus.