— Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä
Paul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää!
Osaanhan minä tässä yksinkin toimia.
Iltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen avaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta mehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan hän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.
Sotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen suunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka tunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi. Pian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi ja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.
— Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte naisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.
— Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on elämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä pyörryttää.
— Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei sotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.
Näin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian olikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää retkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.
Silloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen. Varovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven luo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut hiiskaustakaan.
— Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät olekaan tänne panneet vartijaa.
Hän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli raollaan. Tornin sisällä istui vartija.