— Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit suljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi tänne Siikaniemen puolelta.
Sanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul puhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa sovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa Viipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja Samuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.
Hiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan hiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan luo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän laski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.
Pihalle tultuaan ja lähestyessään Mikon rekeä sanoi Paul:
— Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa matkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen pohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän reen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.
Niin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin pihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun ohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.
— Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti, koska tulen tuolta Borchardtin talosta.
— Anna mennä! sanoi sotilas. Mikko ajoi kuorman jäälle.
Linnan ohi ajettaessa huusi portilla oleva sotilas:
— Seis! Mitä reessäsi on?