— Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi taskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin, joka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta pakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi ohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.
Siikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan Riihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään olevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden niistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies toivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen eteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä. Matkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.
— Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä maatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat turvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon antaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja olisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt kintustani.
— Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin heti, mitä mielessäsi liikkui.
— Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel. Olen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi sitä.
— Tukholmaan, vastasi Paul.
— Ja minkä tähden sinne asti näin talvipakkasella?
— Etsimään turvaa isänmaan pelastamiseksi erään konnan aikeista.
— Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel, sillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan isänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen paidanmuuttopaikka, vaan…
— Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen. Se on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran tulet riippumaan hirsipuussa.