— Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava minun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.
VIII.
Samuelin elämänvaiheet.
Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille, eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja Jokkimille.
— Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu, että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.
— Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen, sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.
— Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle, kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut, samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana, kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:
— Tämä on teidän tavaraanne.
— Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.
— Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai kukkaroon kiinni käy.