— Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena, sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.
— Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi. Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut, jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä hetkenä minä olen.
— Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin, niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!
— Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja. Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.
— Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.
— Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.
— Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.
— He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni, ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä innostuin sotilaalliseen uraan.
— Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.
— Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.