Huomasitko, minä sanoin Me?
YLIOPPILAAT.
Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan, että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.
Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset, siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään, että ylioppilasnuoriso helposti innostuu — sillä se kaunis ominaisuus saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla — niin annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä (politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut, mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino tepsii aina.
Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen. Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.
Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön isänmaa!
Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa, tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.
Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan oman itsemme tähden.
Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan pettureita.
Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he olisi nuoria.