Ja sitten meidän tulee arvostella itseämme muiden kansojen rinnalla ja selittää itsellemme, että me, yhteiskuntamme, taiteemme, kaikki on paljoa korkeammalla kuin muualla. Pitää painattaa meidän sanomalehtiin kaikki ylistävät arvostelut, eihän se mitään merkitse, vaikka arvostelu onkin ollut jossain ulkomaan nurkkalehdessä. Varminta on itse hommata uutiset ulkomaan lehtiin. Tässä maassa on kaikki ulkomaalainen täysikelpoista niin kauvan kuin se kiittää meitä. Mitä se tekee, että ulkomailla on suurin osa sellaisia, jotka tuskin tietävätkään, missä meidän maamme on, kunhan me vain itse tiedämme oman jättiläissuuren arvomme.
Eikä pidä lukea vanhojen aikojen kirjailijoita, se voisi liiaksi nöyryyttää, silloin näkee, että jo Seneca 1900 vuotta sitten arvosteli teeskenneltyä runoutta ja Aristophanes meidän yhteiskunta-uudistustamme jo 2,300 vuotta sitten. Kaikki supistuisi silloin niin pieneksi, ja meidän täytyy tuntea itsemme suuriksi. Silloin voisi myöskin ihastua entisiin aikoihin, ja se olisi vaarallista, me emme saa nauttia muuta kuin omasta itsestämme ja siksi on aina ja yhäti arvosteltava.
Kun tätä kirjoitan, niin en vielä tiedä, ottaako kukaan kustantaja tätä vastaan. Jos he eivät sitä tee, niin varjelevat ehkä minua tyhmyyksistä; jos he sen tekevät, saattavat minut julkisesti huutamaan tyhmyyksiäni. Jos he eivät hyväksy tätä — arvostelijoitahan hekin ovat — niin eivät he ole laisinkaan ymmärtäneet kirjaani, ja jos hyväksyvät, niin ovat kai vielä huonommin ymmärtäneet, ymmärtäneet väärin, sillä eihän tämä ole hengellistä kirjallisuutta, ei salapoliisiseikkailuja, ei isänmaallista rallatusta, ei satunäytelmä, joka on sitä parempi, jota hämärämpi, ja joka on meidän kirjallisuutemme korkein kukka ehkä siksi että satu on lähinnä lastenkamaria, ei myöskään kansaa sivistävää kirjallisuutta, ei mitään noista suunnista, jotka tuottavat kustantajille rahaa. Minä en myöskään ole niin huonoissa raha-asioissa, että säälistä kustannettaisiin kirjojani.
Jos herrat arvostelijat tätä arvostelevat tavalla tai toisella, niin, kun ei tapani ole kutsua arvostelijoita ryypylle selittääkseni kirjani ansioita, en hommaa kiittäviä arvosteluja itsestäni, en käy visiitillä arvostelijain luona, en kuulu minkään sanomalehden toimitukseen tai puolueeseen, eikä minulla ole aikaa eikä halua selitellä työtäni, niin sanon, että olen tämän kirjoittanut yleisölle ja itselleni ruoskaksi. Pahimman arvostelun jälkeen voisi liittää tämän luvun, sillä silloin arvostelija ja minä olemme ymmärtäneet toisiamme. Me olemme yhdessä tehneet kumpikin omalta puoleltamme samaa.
Huomasitko, minä sanoin Me?
SIVISTYNEET.
Minä uskoin aina ennen, että suomalainen kuului kansakunnista paraimpaan, täydellisimpään, jaloimpaan, nyt epäilen tuota suuruutta, epäilen, onko suomalainen edes sivistynyt.
Minä taidan vain tänä hetkenä olla hiukan sekaisin päästäni, sillä onhan jokaisen suomalaisen pyhä velvollisuus uskoa, että me olemme niin harvinaisen sivistyneitä.
Meillä on mukava keino sivistyksen saavuttamiseen, oikea patenttikeino. Kaikki ulkomaalainen tuotetaan tänne ja otetaan sellaisenaan vastaan. Se, mikä on ulkomaalaista, käy aina täydestä. Ennen aikaan me hiukan muodostimme ruumiimme mukaan tuota ulkomailta lainattua sivistyspukua. Nyt ei siihen ole aikaa. Nyt siepataan puku ylle ja me uskomme olevamme täydellisiä, vaikka puku paikoittain pingoittaa, paikoittain on liian väljä.
Suomalainen on renki, joka on saanut herraskaisuuden hullutuksen päähänsä. Ikävä vain, ettei hän huomaa, kuinka paljoa miellyttävämpi hän olisi renkihahmossaan kuin tuossa herraa matkivassa asussaan. Toisinaan tuo matkiminen voi jokseenkin hyvin onnistua, varsinkin jos asianomainen käyttäytyy tyynesti, mutta kun hän sattuu kiukustumaan, niin heti renki näkyy herraskaisen puvun sisältä. Ja silloin hän on ehdottomasti naurettava, jota vastoin hän renkimuodossaan suuttuessaan herättäisi kunnioitusta. Renkinä hän tappelisi puukolla, herrana käyttää hän kynää puukkona.