Silloin poika näki, miten pöydän laatikosta hyppäsi esiin nainen ja laittoi komean aterian pöydälle. Kun isäntä oli syönyt kyllikseen, niin katosi kaikki pöydältä samalla tavalla kuin oli siihen tullutkin.
— Olisi sitä voinut jättää jotain minuakin varten, ajatteli poika. Nälkäinen minäkin olen.
Kun isäntä oli mennyt pois, niin poika tuli esiin kiukaan takaa ja lähestyi pöytää.
— Koetan minäkin, sanoi hän. Ehkä tuo sama nainen hyvinkin tuo minullekin ruokaa.
Kun hän oli nuo loihtusanat sanonut, niin tuli nainen pöydän laatikosta esiin ja kattoi komean aterian pojalle.
— Aivanhan tässä elää herroiksi, sanoi poika ahmiessaan suuhunsa niin paljon kuin jaksoi.
Toisena päivänä tuli talon isäntä taas tupaan ja aterioi samoin kuin edelliselläkin kerralla. Hänen mentyään käski poika henkeä hänellekin tuomaan ruokaa.
Kolmantena päivänä, kun isäntä taas oli käynyt tuvassa syömässä, ja poika oli vuorostaan aterioinut, niin katsoi hän tuvan ikkunasta alas.
— Katsotaanhan, sanoi hän, miten se sammakko siellä alhaalla jaksaa. Siellähän se on jo syönyt sen toisenkin lehmän ja nyt nälissään kurnuaa. Pois minun täytyy jo täältä lähteä. Mutta tuo henki on saatava matkaan, jotta meillä on ruokaa kotimatkallakin.
Poika avasi pöydän laatikon ja löysi sieltä pienen rasian, jonka hän pisti taskuunsa. Sen tehtyään hän huusi ikkunasta: