— Mikäs minut sitten perii. Veljeni heräävät kohta ja alkavat kaivata minua.
— Kyllä minä panen sinut menemään takaisin yhtä hyvää kyytiä kuin tänne tullessasikin. Mutta täytyyhän minun sinua palkita, kun minut tänne saatoit. Mitä tahdot?
— Mitä sitä suotta palkasta, kun näin hyvin on syötetty, kyllähän se riittää, vastasi poika.
— Minä annan sinulle tämän kukkaron, sanoi ukko. Sen toisessa päässä on kultaa ja toisessa hopeaa niin paljon kuin tahdot. Otat sieltä kuinka paljon tahansa, ei se lopu.
— No, eihän sitten ole hätäpäiviäkään, sanoi poika.
— Mutta sinä et saa sitä ilmoittaa kenellekään, et näyttääkään. Vasta sitten kun rahaa tarvitset, saat näyttää, mitä sinulla on. Mutta kenellekään et saa kertoa, mistä tämän olet saanut.
Poika lupasi sen. Hän läksi pois. Kun hän tuli pyöreälle mäelle, niin nukkui vielä hänen veljensä, vaikka oli jo kirkas päivä. Kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli pannut pystyyn seisomaan, niin heräsivät veljet.
Koko päivän he metsästivät ja saivat niin paljon riistaa kaikenlaista kuin jaksoivat kantaa.
Toiseksi yöksi jäi keskimmäinen veli vartioimaan ja kun keskiyö oli tullut, niin saapui tuo sama ukko hänenkin luokseen. Poika aikoi ampua hänet, mutta luopui siitä tuumasta, kun ukko sanoi sellaisen yrityksen turhaksi. Siihen ukko jäi tulen luo istumaan ja pyysi pojalta tulta piippuunsa, Hetkisen kaikessa sovussa haasteltuaan tämän maailman menosta pyysi ukko poikaa saattamaan hänet hänen linnaansa. Kun poika pelkäsi veljensä jäävän turvattomiksi, jos hän ei heitä vartioisi, niin ukko otti pojan pyssyn, pisti sen maahan pystyyn ja sanoi nuo taikasanansa, joiden voimasta ei mikään voinut veljeksiä lähetä. Sitten he yhdessä läksivät astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin kymmenen minuutin ajan, niin alkoi näkyä linna. Se oli aivan hopeanhohtava ja niin komea, että silmiä häikäisi jo sen ulkoseinätkin.
— Sinulla on komea asunto, sanoi poika. On se mahtanut maksaa yhtä ja toista, ennenkuin se on valmiiksi tullut.