Kun he tulivat linnan portille, niin oli sen kummallakin puolen karhu, jotka nousivat takajaloilleen ja tekivät kunniaa. Poika, joka oli sotilaalliseen menoon tottunut, vastasi siihen ja sitten hän ukon seurassa meni linnaan sisälle.
Voi sitä komeutta, mikä siellä pojan silmiä kohtasi! Seinät olivat hopeaa ja kaikki huonekalut samoin ja katossa paloi suuret kruunut, ja niiden loisto oli niin suuri, että pojan silmiä aivan häikäisi.
— Täällä sinä siis kuljeskelet ja piippuasi imeskelet, sanoi poika.
— Tekeehän sitä aina jotain aikansa kuluksi, vastasi ukko.
Kun he olivat kyllikseen katselleet tätä komeutta, niin tarjosi ukko pojalle aterian niin runsaan, että poika oli täynnä kuin mehiläinen.
— Jollei sitä nyt röyhellytä, niin ei sitten koskaan, sanoi poika pöydästä noustessaan.
Ja hän tarttui ukon käteen ja kiitteli häntä hyvästä kohtelusta ja ruuasta.
— Pitäisi sitä jo ajatella sitä kotimatkaakin, sanoi hän. Veljet siellä jo voivat herätä ja kummeksia, minne minä olen kadonnut.
— Kuinka pitkän matkan luulet sinne olevan? kysyi ukko.
— Tavallisesti on matka aina yhtäpitkä kumpaankin päin, vastasi poika, paitsi mitä vatsa palatessa painaa.