Siinä he sitten portilla pitkän aikaa kättelivät toisiaan hyvästiksi. Tuota pikaa oli poika mäellä, missä hänen veljensä nukkuivat tulen ympärillä. Siellä oli metsäneläimiä jos jonkinlaisia tulen ympärillä, mutta ainoakaan niistä ei päässyt nukkuvien miesten luo, vaikka kuinkakin olisi koettanut, ennenkuin vasta sitten, kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli maahan pistänyt pystyyn.
Siinä nyt oli pojilla edessään metsänriistaa niin paljon kuin olisivat ottaneet, mutta kun he eivät tietäneet, millä he sen kaiken olisivat kantaneet pois, niin antoivat he eläinten olla rauhassa.
Kolmantena yönä joutui vanhin veli vartioimaan, ja kun keskiyö tuli, niin saapui tuo sama ukko tulen luo.
— Mene pois, huusi poika, tai minä ammun, ja ojensi pyssynsä ukkoa kohden.
— Ammu jos ammut, sanoi ukko, ei se minuun pysty.
Ja ukko nauroi niin, että se poikaa kiukutti ja hän koetti ampua, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin poika sanoi:
— Tule sitten, enhän minä sinua millään voi estää.
Ja ukko tuli ja pyysi piippuunsa tulta, ja siinä he tarinoivat kaikenlaisista asioista.
— Mennäänhän nyt katsomaan niitä minunkin asuntojani, sanoi ukko.
— En minä lähde minnekään, sanoi poika. Minä olen tähän jäänyt vartioimaan, enkä minä lähde koskaan kesken työstäni pois. Ei nukkuvia siten saa jättää, varsinkin kun ovat omia velimiehiä.