— Kyllä minä ne varjelen, sanoi ukko.
Hän otti pojan pyssyn, pani sen maahan pystyyn ja sanoi:
— Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse. Nyt ei kukaan voi heidän lähelleen tulla.
— Jos niin on, niin voinhan minä tulla sinua saattamaan, sanoi poika.
He läksivät yhdessä astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin viisitoista minuuttia, niin alkoi näkyä linna, joka loisti kullalta.
— Tuolla se minun asuntoni on, sanoi ukko.
— Komea on, kovin komea, sanoi poika, näin etäältäkin katsoen, mitä lieneekään, kun likempää näkee.
Kun he tulivat linnan portille, niin oli siinä kaksi leijonaa, jotka nousivat takajaloilleen, ja nostaen häntänsä pystyyn tekivät sillä kunniaa.
Kun poika sen näki, niin pysähtyi hänkin kunniaa tekemään, kuten häntä sotaväessä oli opetettu. Siihen hän olisi jäänytkin kunniaa tekemään, ellei ukko olisi häntä vetänyt matkaansa.
Yhdessä he sitten menivät sen kultaisen linnan komeuksia katselemaan, ja pojan suu jäi aivan auki, kun hän näki, miten kaikki siellä oli puhdasta kultaa, seinät, pöydät ja tuolit.