— Kyllä noilla tuoleilla kelpaa istua, sanoi hän, ja piippua polttaa.
Ja iloinen musiikki soi ja kauniit ja moniääniset linnut lentelivät pitkin huoneita.
— Hei vaan, sanoi poika, niinhän täällä on iloista, että pois tieltä vaan. Mutta kun olen näin kauan tätä iloa ihmetellyt, niin on minun jo nälkäkin. Tarjotaanko täällä mitään suuhun, vai onko tämä kaikki paljasta silmäruokaa?
Silloin ukko kantoi pojan eteen kaikenlaisia herkkuja, ja siinä he sitten yhdessä istuivat ja aterioivat. Kun poika oli niin paljon syönyt kuin terve mies jaksaa, ja hän oli hyvin terve, silloin kun hänellä on kova nälkä ja edessä paraita herkkuja ja vielä hiukan sitäkin enemmän, niin alkoi hän hommata poislähtöä.
— Täytyy sitä kerran paraistakin pidoista lähteä, sanoi hän. Ne velimiehet voivat jo herätäkin ja oudoksua poissaoloani.
— Kuinka pian luulet pääseväsi heidän luokseen?
— Noin viisitoista minuuttia taisi mennä tänne tullessa, sama kai sitä menee poiskin lähtiessä, paitsi mitä täysi vatsa kulkua hidastuttaa.
— Viisitoista vuorokautta sinulta menee, ennenkuin sinne pääset ja sittenkin saat juosta kuin käpälämäkeen menossa. Mutta ole huoleti, kyllä minä sinulle annan samanlaisen kyytin sinne kuin tännekin. Ennen lähtöäsi sano kuitenkin, mitä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut?
— Kyllä se ruokakin jo riittäisi, mitä sitä sen enempää tällaisesta työstä, joka ei ole työtä eikä mitään, vastasi poika.
— En minä sinua ilman jätä, vaan annan sinulle sellaisen vaipan, että kun sen panet päällesi, niin kukaan ei näe sinua.