Olivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin luo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki. Siellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:
— Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt taisikin tulla paisti suuhuni.
— Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin ja tärkeämpääkin tehtävänä.
— Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on kova nälkä.
— Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu likaisena noidankaan suuhun mennä.
Ja hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan pyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:
— Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.
— Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla siellä kotona vaimona.
Sen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä kaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen seuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta notkui.
— Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni vieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että sinut syödä aioin.