— Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän, vaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.
Kun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen eteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se pysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar, joka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin pojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen huivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä talossa oli.
Yön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä pitkin vierivää kerää.
Kerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja niin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.
— En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi akka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.
— Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on hiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin kulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun seuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi syötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä letkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä nautit, kun hänet syöt.
Ja he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli matkassaan.
— Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.
— Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.
— Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne ovat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.