Murheellisena hän kulki metsästä kotiaan kohden. Tiellä tapasi hän vanhuksen, joka uupuneena asteli keppiinsä nojaten.
— Auta minua, sanoi vanhus, sillä minun voimani ovat loppuneet!
— Uupunut olen itsekin, vastasi poika, mutta olenhan nuori, enkö silloin jaksaisi sinua vanhaa taluttaa. Nojaa minuun ja minä saatan sinut asuntooni ja taritsen sinulle kaikesta siitä vähästä, mitä minulla on.
Kun he siinä yhdessä tietä kulkivat, niin kysyi vanhus:
— Miksi sinä, joka olet niin nuori, olet niin murheellinen? Miksi et iloitse?
— Nuori olen kyllä ja iloinen voisin olla, vastasi poika, mutta yksinäisyys minua painaa, sillä minulla ei ole ketään, joka minua rakastaisi. Monta pyysin omakseni, ja kaikilta kiellon sain. Isä ja äiti minulla kotona on, mutta ei ole ketään, joka heille aterian valmistaisi.
Vanhus hymyili ja sanoi:
— Jo olen tukemanasi virkeäksi tullut ja tahdon apusi sinulle palkita. Katso tätä pientä pussia, jonka sinulle annan, ota se, kanna sitä selässäsi, eläkä katso, mitä siinä on ennenkuin olet kotiasi tullut. Vaikka tiellä väsyisit ja uupuisit, vaikka sinun tulisi nälkä ja uni, niin elä katso, vaan koeta kotiasi ennättää.
Poika otti vanhuksen antaman pussin ja nosti sen selkäänsä. Ja kun tienhaara tuli, ja vanhus pojasta loittoni, niin ihmeellinen kirkkaus täytti metsän siellä, missä hän kulki, ja taivaan valkeus pysytteli vanhuksen ympärillä metsän iltahämyssä.
Ja poika asteli kotiaan kohden, ja yhä raskaammaksi tuli hänen kantamuksensa, niin raskaaksi, että hän monasti jo vaipui maahan, mutta hän nousi taas ja asteli eteenpäin. Kun hän kotinsa kynnykselle saapui, niin oli hän niin uupunut, että hän tainnoksissa vaipui maahan. Kun hän siitä tointui, niin hän sanoi: