Mutta isä rakensi aarreaitan, jossa oli yhdeksän kammiota, ja niihin hän kokosi kaiken sen rikkauden, jonka hän tahtoi pojalleen jättää, jotta hän olisi rikkaampi kuin kukaan muu.
Kun poika oli viidentoista vuotiaaksi varttunut, läksi kauppias pitkälle merimatkalle tuodakseen sieltä aarteita niin suuria, että kaikki entiset niiden rinnalla jäisivät varjoon. Ennen matkaansa hän kutsui poikansa luokseen ja sanoi:
— Poikani, sinä olet minun silmieni ilo ja vanhuuteni riemu. Sinä olet minulle niin rakas, että tahdon sinua varten koota kaiken sen rikkauden, minkä suinkin voin. Siksi lähden pitkälle matkalle, josta toivon palaavani entistä äveriäämpänä. Sinua varten minä laadin aarreaitan, johon tein yhdeksän kammiota. Tässä annan sinulle kahdeksan kammion avaimet. Avaa ne ja sinä olet näkevä, ettei ketään ole koko avarassa maailmassa, joka voisi sinulle vertoja vetää rikkaudessa. Yhdeksäs kammio on sulettu, sinne elä mene.
Kun kauppias oli merille lähtenyt, läksi poika katsomaan aarreaittaansa. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli voi itselleen toivoa, oli kammioihin koottu, kultaa ja hopeaa, kalliita esineitä, kauniita kankaita ja jalokiviä niin suuria ja loistavia, ettei kuninkaankaan kruunussa ollut niiden vertaisia.
Kun poika oli niistä kyllikseen iloinnut, niin tuli hän sen yhdeksännen kammion ovelle, jota hänen isänsä oli kieltänyt avaamasta. Silloin alkoi poika haluta nähdä, mitä sinne oli kätketty, eikä mitkään aarteet olleet hänelle enää minkään arvoisia, kun hän ei saanut nähdä tuota yhtä.
Vihdoin kutsui hän sepän ja teetti sillä avaimen, jonka avulla hän saattoi sen yhdeksännen kammion avata. Kun poika sinne sisään astui, niin ei siellä ollut muuta kuin kuva seinällä. Hämmästyneenä jäi poika sen eteen, sillä niin kaunista naista kuin se ei hän ollut voinut mielessään kuvitellakaan. Lumottuna hän seisoi siinä kuvan edessä ja kun hän vihdoin läksi pois kammiosta, niin oli hänen silmissään outo hehku ja huulillaan leikki kaunis hymy. Hän ei keneltäkään tohtinut kysyä, kuka tuo kaunis nainen on, jonka kuvan hän oli saanut nähdä, sillä olihan kuva sinne kätketty, ja olihan hänen isänsä kieltänyt häntä sinne jalallaan astumasta. Hänen ajatuksensa olivat aina tuon kauniin naisen luona ja usein hän salaa hiipi kammioon hänen kuvansa luo ja siellä hän saattoi viettää tuntikaudet vaipuneena kuvan katselemiseen.
Näin kului kolme vuotta. Eräänä kirkkaana päivänä näkyi merellä parvi kuten suuria valkosiipisiä lintuja, jotka kiisivät eteenpäin pitkin ulapan pintaa. Ne olivat kauppiaan laivat, jotka suuntasivat kulkunsa kotirantaa kohden. Kun kauppias oli maihin astunut ja iloissaan tervehtinyt poikaansa ja vaimoaan, niin käski hän kantamaan kaukomailta tuomansa aarteet kammioihin.
— Rikas olin ennen, sanoi hän, mutta nyt olen kymmenen kertaa rikkaampi, eikä ainoakaan ruhtinas voi minun kanssani varallisuudessa kilpailla. Ja kaikki on oleva kerran sinun, poikani.
Yhdessä he menivät uusia rikkauksia ihailemaan. Kun he olivat noiden kahdeksan kammion ovet avanneet ja iloinneet kaikesta siitä, mikä niiden taakse oli kätketty, niin tulivat he yhdeksännelle ovelle. Silloin sanoi poika:
— Isä näytä minulle tämäkin kammio, jonka oveen et minulle jättänyt avainta.