Tuli yö. Silloin lensi kolme korppia kirkon harjalle ja alkoi keskustella.
— Minä tiedän hyvän asian, sanoi ensimäinen.
— Minä tiedän vielä paremman, vastasi siihen toinen.
— Minä tiedän kaikista parhaimman, sanoi kolmas.
— Minäpä kerron, mitä minä tiedän, sanoi silloin ensimäinen. Tässä kaupungissa on suuri veden puute, sillä sitä on kaukaa noudettava. Kukaan ei tiedä, että lähinnä kirkkoa olevan talon tuvan karsinassa on vesipaikka. Ei tarvitse muuta kuin pistää sormellaan multaan, niin heti vettä pulppuaa. Ja sitä tulee niin runsaasti, että kymmenellä hevosella saa sitä kuljettaa pois.
— Minäpä tiedän vielä paremman asian, sanoi toinen korppi. Jos joku on sokea, niin menköön vain sakastin portaitten luo ja kerätköön rikkoja, ja pyyhkiköön niillä silmänsä, niin saa hän näkönsä.
— Minäpä tiedän kaikista parhaimman asian, sanoi kolmas korppi. Kuninkaan tytär on jo kauan aikaa ollut kovasti sairaana, eikä häntä kukaan ole osannut parantaa. Mutta minä tiedän, millä tauti hänestä on ajettava pois. Tämän kirkon alttarin sisällä on vaateriepu, kun sen ottaa ja sitä keittää kattilassa, niin tulee siitä sellaista rohtoa, jolla kuninkaan tytär parantuu.
Korppien lennettyä pois, meni mies sakastin portaitten luo, kokosi rikkoja ja pyyhki niillä silmiään. Tehtyään sen, tuli hän jälleen näkeväksi.
Aamun koitettua meni hän siihen taloon, josta korpit olivat puhuneet ja pyysi vettä juodakseen.
— Ei, hyvä mies, meillä ole vettä, vastasi emäntä. Niin on huono tässä kaupungissa veden saanti, että sitä ei voi antaa jokaiselle pyytäjälle.