Kaikki odottivat jännittyneinä.
— Antin lyhty oli verinen, ja täältä tallista minä löysin pistolin, joka kuuluu tämän talon pojalle. Se on ollut sisäkamarin pöydällä tai sen laatikossa. Antti on varsin hyvin voinut tietää siitä ja on siis voinut sen jonakin sopivana hetkenä sieltä siepata. Mutta miksi se oli verinen ja miksi oli lyhdyssä verta? Kaksi mahdollisuutta on olemassa. Se, että Antti ampui ja sitten sieppasi lompakon. Silloin tietysti tuli hänen käsiinsä verta. Me emme ole vielä löytäneet lompakkoa. Jos se löytyy sellaisesta paikasta, johon Antti on sen voinut kätkeä, niin tämä johtopäätös näyttää selvältä.
— Se ei ole ollenkaan selvä, huusi Kirsti väliin. — Minä kuulin laukauksen, sillä minä olin pihalla odottamassa Mattia, kun hän kerran oli luvannut tulla tuomaan rahat. Minä kuulin laukauksen. Minä menin katsomaan ja näin maantiellä ruumiin ja tulin hakemaan apua. Ja silloin vasta minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään. Miksi te ette usko minua, kun minä sen moneen kertaan vakuutan, että hän ei tullut tallista, ennenkuin vasta sen jälkeen kuin laukaus jo oli ammuttu.
— Sinä sanot niin, lausui Mattilan emäntä, — mutta meidän ei tarvitse sinua uskoa. Sinä olet voinut rakastaa Anttia ja olet tämän asian sopinut hänen kanssaan.
— Ettekö te, hullut ihmiset, ymmärrä, sanoi Kirsti, — että Antin ei olisi kannattanut panna itseään vaaraan sellaisen summan kuin kolmenkymmenentuhannen tähden. Ellei Antti olisi joutunut jo pienenä taloon ja senvuoksi tuntisi kiitollisuutta vanhaa emäntää kohtaan, niinkuin hän itse monta kertaa on vakuuttanut, niin hän varsin hyvin voisi saada sellaisia paikkoja, että hän kokoaisi tuon saman summan rehellisellä tavalla. Hänelle tarjottiin viime talvena metsänhakkuun johtajan paikkaa ja luvattiin neljäkymmentätuhatta. Minä tiedän sen, sillä olin läsnä silloin, kun sitä hänelle eräs tukkiherra tarjosi.
— Se on toinen asia, se, sanoi Mattilan emäntä jälleen. — Mutta hänkin on voinut olla rakastunut sinuun ja tahtonut kostaa sen vuoksi Matille.
— Anttiko rakastunut minuun! sanoi Kirsti. — Minä sanon ihan suoraan teille, että olen häntä kosinut. Niin juuri, minä olen aivan suoraan pyytänyt häntä miehekseni. Hän oli silloin ystävällinen ja lohdutti minua ja selitti, että hän oli katsonut toisen.
— Kuka se toinen on? kysyi usea yht'aikaa.
— Minä en sitä tiedä, sanoi Kirsti. — Ja vaikka sen tietäisinkin, niin sanoisinko minä sitä teille. Minä en mitään varmasti tiedä, mutta minä luulen, että on olemassa vielä sellainen ihminen, jota me emme tunne, mutta joka on murhannut Matin, ja Antti tietää sen ja ottaa mieluummin syyn niskaansa kuin antaa hänet ilmi. Luuletteko, etten minä näinä päivinä ole ajatellut mitään. Jos te käyttäisitte hiukankaan järkeänne, niin te huomaisitte, että laukauksen jälkeen tuli Antti lyhty kädessä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ja kun hän tahtoi pelastaa syyllisen, niin hän otti pistolin talteen, luullen siten salaavansa teon.
— Tuo ei pidä vähääkään paikkaansa, sanoi Mattilan emäntä, — sinä unohdat, että sekä lyhty että pistoli olivat veriset. Millä sinä sen selität?