— Syytä minullakin olisi ihmetellä, sanoi vanha emäntä. — Unessani minä juoksin murhamiehen perässä. Hän pakeni ja minä perässä. Hän hyppäsi aidan yli, minä hyppäsin myös, ja kun hän kiipesi katolle, niin minä kapusin sinne. Sitten me kuljimme pitkin katon harjaa. Hän hyppäsi alas ja minä hyppäsin myös. Lopulta sieppasin halon ja se kädessäni ryntäsin eteenpäin. Ja juuri kun olin lyömäisilläni häntä päähän, tulit sinä herättämään.
— Ja emäntä näki tietysti, kuka se oli?
— Olisin nähnyt, ellet sinä olisi tullut.
— No, voi onnettomuuksien onnettomuutta! valitti Miina. — Minä uskon varmasti uniin.
— Eivät ne unet ole muuta kuin kajastusta ajatuksistamme päivän kuluessa, sanoi vanha emäntä. — Minä olen tuota murhajuttua ajatellut, ja tietysti sitten yöllä myös se tulee ajatuksiini.
— Ne kävivät tänään kertomassa minulle, että sitä Heikkilän Erkkiä epäillään nyt. Onko siinä totta?
— Epäilyksiä voi aina olla ihmisillä, mutta epäilysten laita on sama kuin juorujen. Se on hullu, joka niille päätöksensä rakentaa. Muista, että Annan kanssa et saa näistä asioista mitään puhua. Hänen ei tarvitse kaikkia tietää, lapsi kun vielä on.
— Enhän minä, enhän minä, vakuutti Miina.
Emäntä ajoi Miinan huoneesta pois ja ryhtyi verkalleen pukeutumaan.
Jalat tuntuivat kummallisen jäykiltä, ja päässä oli kolotus.
— Rasitat suotta itseäsi, vanha ämmä, sanoi emäntä itsekseen. — Kiipeilet vaikka minne ja ajattelet sellaisia ajatuksia, joihin et nuorenakaan pystynyt.