Kun hän oli juonut aamukahvinsa, tunsi hän itsensä jälleen virkuksi.
Hän käveli pihamaalla tarkastaen talon askareita ja antaen määräyksiä.
Oli kirkas syksyinen päivä, sellainen päivä, jolloin jokaisen esineen
näkee jo kaukaa. Luomakunta oli kaunis, mutta samalla tyly. Emäntä etsi
Annan ja läksi hänen seurassaan kävelemään peltoteitä.
— Nyt emme puhu mitään tuosta murhajutusta, sanoi emäntä. — Katsohan, lapsi, meidän ajatuksemme ovat samanlaisia kuin vilja. Senkin täytyy saada rauhassa kasvaa, ja vasta sitten kun se on kypsä, se leikataan poikki. Jos me liian paljon pitelemme viljaa, niin se ei pääse koskaan valmistumaan. Herra meidän Jumalamme pitää kyllä huolen siitä, että oikeat asiat meidän sielussamme kasvavat ja varttuvat ja viimein hedelmälle tulevat, ja Hän antaa meidän kyllä korjata viimein sadonkin. Hän on minunkin sielussani näinä viimeisinä päivinä kypsyttänyt paljon. Ennen en osannut laisinkaan sanoiksi pukea sitä, mitä ajattelen. Kaikki oli epäselvää kuin usvaisella ilmalla on luonto, jolloin ei näe mitään muuta kuin hämärästi kaikki muodot. Mutta nyt on minussa kaikki kirkasta, aivan niinkuin luonnossa tänään, minä näen kauaksi ja minä näen selvästi ja minä osaan sanoa kaiken sillä nimellä, mikä jokaiselle asialle kuuluu. Kaikki, mikä ennen on ollut epäselvää ja vaivalloisesti ymmärrettävää, on äkkiä kirkkaaksi tullut. Niin on ajatuksissani kaikki pysynyt ihan kuin vilja, joka yhtenä päivänä vielä on piilossa tähkäpäässään ja toisena jo jyvänä näkyy. Ja kun me sitten odotamme, niin Herra kyllä sen kypsyttää ja antaa armonsa auringossa kaiken valmistua. Me korjaamme viljan ja uskomme kaiken omaksi ansioksemme. Me tyhmät ihmislapset! Niin on ajatustemme kylvö kuin tuo pelto tuossa. Minä voin sen kyntää ja lannoittaa, minä voin siilien siemenen kylvää, mutta ellei Herra meille otollista säätä anna, niin turhaan me olemme puuhanneet.
He astelivat eteenpäin, vanha vaimo ja nuori tyttö. Ja emäntä verkalleen selvitteli ajatuksiaan tytölle.
— Tämä talo on vuosisatoja ollut samalla suvulla. Kerran on tämä talo jaettu Heikkilästä omaksi taloksi. Mutta sitten minä näin, että sen omistus ei kauaa pysy haltijoittensa käsissä. Minä näin sen jo kaukaa, sillä kukaan heistä ei rakastanut maata niinkuin sitä on rakastettava. Ja minä päätin silloin, että kerran minä tämän talon jälleen suvulle hankin. Ja siitä minä sain innon tehdä työtä ja koota rahaa, jotta oikealla hetkellä voisin sen lunastaa enkä päästäisi sitä vieraisiin käsiin. Ja kun viimeinen isäntä juomisen tähden joutui rappiolle ja talo oli myytävä, niin silloin minulla oli jo rahat koossa ja minä ostin talon. Hulluksi minua sanottiin, kun talosta oli metsä raiskattu ja maa oli huonossa kunnossa. Mutta minä tiesin, että metsä uusii itsensä, kun me vain sitä hoidamme, ja minä tiesin, että maa, jolle me olemme uskollisia, on uskollinen meille. Ja nyt on minulla tämäkin talo, jonka olen tehnyt mallikelpoiseksi. Minä laskin menestykseni siemenen maahan jo aikoja sitten, ja Herra on minulle antanut hyvän kasvuajan. Ja kun minä tätä olen tuuminut, niin olen samalla nähnyt tuon lähellämme tapahtuneen rikoksen myös oikeassa valossaan. Rahaa on ihminen siitä tahtonut itselleen saada, saada äkkiä ja helpolla tavalla. Siksi on Matti ryöstetty, ja siksi on murha tapahtunut. Ja kun ihminen kaikkien tekojensa siemenen on jo aikoja sitten kylvänyt ja teot viimein kypsyvät, niin olen minäkin katsellut, missä olisi ollut sellainen, joka tahtoo tästä murhasta hyötyä. Ja minä olen sen löytänyt. En omalla voimallani, sillä mikä minä olisin sellaisia suuria arvoituksia ratkaistakseni, vaan Herra on tarttunut käteeni ja minua ohjannut.
— Kuka se siis on? kysyi Anna.
— Ennenkuin kaiken voin todistaa, ei minun sovi sitä ilmaista, sanoi vanha emäntä. — Mutta minä olen huomannut, että se, joka rikoksensa tahtoo muilta peittää, hän sen tekee suurella huolella, mutta hän peittämiseen samalla kätkee ilmitulemisen siemenen. Koska rikollisen mieli usein on terävä, niin hän terävästi kaiken myös harkitsee. Mutta niin on Herra senkin asian järjestänyt, että hän syyllisen pakottaa liian paljon tekojansa peittämään. Äitivainajani jo sanoi, että murhamies tulee aina murhapaikalle katsomaan, mitä muut asiasta tietävät, ja sillä tavalla hän lopulta tekonsa ilmoittaa. Ei syytön murhapaikalle himoitse tulla, sillä kauhistuu hän sellaista paikkaa, mutta syyllinen uskoo näyttävänsä viattomuutensa tulemalla sinne. Mutta olen minä tässä rikoksien suuressa vainiossa nähnyt huonojen aineitten joukossa myös suuren ja kauniin tähkäpään nousevan, niin ihmeellisen, että minun sydämeni on siitä iloinnut. Katsohan, lapsi, kun kauan on elänyt, on nähnyt niin paljon huonoa ja kurjaa elämässä, että lopulta uskoo kaiken hyvän kadonneen kokonaan. Mutta Herra antaa meille suuria lahjoja monta kertaa. Hän avaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan iankaikkisuuden ihmeellisiä asioita.
Kun he olivat taloon palanneet ja aamiaisensa syöneet, tuli taloon vieraita. Nimismies saapui Heikkilän isännän ja emännän seurassa autollaan.
— Nimismiehellä olisi teille, äiti, asiaa, sanoi Heikkilän emäntä. —
Hän kävi meillä ja pyysi meitä tänne mukanaan tulemaan.
Vanha emäntä vei heidät istumaan.
— Mistä sitten olisi kysymys? kysyi hän.